Marita Timonen: Kupruileva kerrostalo

Sain mahdollisuuden haastatella Marita Timosta 6.10.2025 hänen esikoisrunokokoelmansa Kupruileva kerrostalo julkistamistilaisuudessa Rosebud Sivullinen -kirjakaupan esiintymislavalla.  Maanantaiankeudesta huolimatta paikalle oli kerääntynyt lähes kaksikymmentä runoudesta innostunutta kuulijaa, striimiyhteyden päästä löytyi muutama kiinnostunut lisää. ”Tuntemattomuudesta” julkisuuteen ponnahtavan ja rusoposki-iän jo ohittaneen runoilijan kohdalla kiinnostuneiden määrää saattoi ilahtuneena vain ihmetellä. Vallan hieno alku siis esikoiselle!

Maritan runoutta Kupruileva kerrostalo -kokoelmassa esittelevät parhaimmin lyriikan mestarin Risto Ahdin kauniit ja tarkkanäköiset saatesanat: ”Todeksi tekeminen sanoilla on vaikeaa. Tosisanat eivät tarkoita mitään, antavat vain elämää ja kokemisia. Marita Timonen pystyy koskettamaan runoillaan ihmisiä tarkoittamatta ja johdattelematta. Ja synnyttää elämää syvällä ja kuplivalla ilolla.”

Allekirjoitan jokaisen Riston lauseen, mutta pienoisen täydennyksen kera. Runojen voisi sanoa synnyttävän elämää kuplivan ilon ohella myös kupruilevalla haavoittuvuudella. Kauniiden ja iloisten aistikuvien ja säkeiden lomasta paljastuu rikkoumia ja merkityshalkeamia, jotka notkauttavat runot ehyen keskeislyriikan alueelta modernimman runouden pihaporteille. Säröt ja merkityshalkeamat tuovat säkeisiin syvyyttä ja monitahoisuutta. Ilman niiden läsnäoloa hätäinen lukija voisi ohittaa runot silkoisena kaunopuheena ilman painavaa ajatusta.

Osuvasti Marita haastattelun aikana toivookin itseltään repäisevämpää rohkeutta seuraavaa runokokoelmaa varten; rohkeutta tuoda traumaa ja kipuja painavammin runoihinsa. Kannustan häntä runoilijan polullaan samaan! Maritan herkkä aistivoima ja aistiäly taannee sen, ettei rohkeampi ote hukuta tai moukaroi runoilijan ominta tyyliä.

Marita kuvaa runoissaan tapahtumia ja ihmisiä empaattisesti ja millimetrintarkoin havainnoin – maalaten niukoistakin aistikokemuksista yllättäviä ja usein riipaisevia totuuksia, mikä näkyy koskettavasti mm. kokoelman alun tarinnallisissa isä-/lapsuusrunoissa ja runojen usein yllättävissä ja merkityksillä ladatuissa loppusäkeissä. Yksi tilaisuuden osallistujista ja runoihin tutustuneista mainitsi isä- ja lapsuusrunot koskettavimpana juuri niihin liittyvän samaistuttavan ja helposti tavoitettavan haavoittuvuuden vuoksi.

… Ensimmäisen kerran isä halaa, kun tulee sotainvalidien

kuntoutuksesta kotiin.

Olen neljäntoista.

Hän halaa silloin äitiäkin. Äiti sanoo:

mitä se vanahaa ämmää.

Isä asettaa keittiön pöydälle kurjen näköisiä lintuja,

jotka hän on kuntoutuksessa sorvannut.

Minäkin saan oman linnun…

(Katkelma runosta Mukana muutosta toiseen)

 

Kokoelman runot ovat aistirikkaita ja herkkyydessään vahvoja muistoja ihmisistä ja paikoista elämänpituiselta matkalta. Muistoja meille kaikille ihmisille niin tutuista teemoista; lapsen maailmasta, perheestä, luonnosta, ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta. Erityisesti luonnosta kasvaa kokoelmaa yhdistävä ja runoissa tärkeänä painottuva elementti, jossa runon minäkertoja sulautuu maisemaan ja maisema punoutuu runominän kokemuksiin.

 

…Harras humina metsäpolulla:

kuusi kokoaa poikasensa.

 

Pellolla tanssii ja riehakoi lapseton tuuli,

rakentaa pesän.

 

Hyvästiksi kiedon iloni ja ikäväni kuusen oksaan.

(Katkelma runosta Odotuksen muisto)

 

Kokoelman kronologisesti etenevää rakennetta Marita keskustelussamme suotta vähättelee. Ratkaisu mielestäni palvelee hienosti sekä runoja että teoskokonaisuutta tarjoten lukijalle ehkä helpomman samastumispinnan; elämänkaarellisen ja päiväkirjamaisen lukutavan. Samalla se perustelee kokoelman tyylin ja sävyn hienoisen muuttumisen alun tarinnallisista ja vilpittömistä isä- ja lapsuusrunoista lopun monitulkintaisempiin ja moniaalle ulottuvimpiin runoihin. Molemmat ovat Maritan omaa ääntä – mutta eri-ikäisen runominän puhetta ja ajattelua heijastelevia.

Laaturunouden tavoin Maritan runot eivät tyhjene yhden tai kolmenkaan kerran lukemisella vaan jokainen teksti avautuu aina hiukan uudenlaisena. Oma lempiesimerkkini tästä on seuraava runo, josta pieni katkelma.

 

…viisimetrinen veistos

tiukassa pakkopaidassa

 

omakuvien hämmentyneet katseet

ja ystävyyksien sahanterät

 

(Katkelma runosta Disruptions)

 

Runoilijan polusta keskusteltaessa Marita tunnustautuu ikuiseksi runotytöksi. Rakkaus runoihin on elänyt jo lapsuudesta, samoin haave runoilijuudesta. Elämänkokemusten myötä runoilija-identiteetin saavuttamisen tilalle on tullut polttavampana sanomisen ja sanoittamisen tarve ja rakkaus runouteen. Kokemuksille ja ajatuksille ilmaisun, energian, muodon ja rytmin löytyminen on vaatinut paljon opettelemista ja rohkaistumista – eikä oppimisen ja rohkeuden etsimisen polku pääty koskaan.

Marita kertoo kirjahyllystään löytyvän erilaisten lahjakkaiden esikuvien lyriikkaa: Edith Södergran, Tomas Tranströmer, Mary Oliver, Tua Forström ja Helvi Hämäläinen, jotka ovat auttaneet oman äänen ja runoestetiikan löytymisessä. Tranströmerin ja Forströmin kaikuja Maritan runoissa tarkka lukija voi ehkä kuulla – mutta niin etteivät ne mitenkään peitä Maritan omaa ääntä vaan enemmänkin ruokkivat ja kirkastavat sitä. Esikuvarunoilijoiden ohella apuna on ollut myös oivina opettajina mm. runoilijat Tommi Parkko ja Risto Ahti sekä Kalaparven runoryhmästä saatu tärkeä ja kannustava palaute.

Runojen minäkertoja muistuttaa monella tavalla Maritan kaltaista ihmistä. On siis esitettävä autofiktion läpitunkema kysymys, jonka niin proosan kuin lyriikankin lukijat kirjailijalta usein haluavat tietää: Kuinka suoraan teksti kumpuaa omasta elämästäsi?

Marita vastaa mietitysti ja vakaasti: On vaikea arvioida kuinka paljon tulee suoraan omista kokemuksista. Runon idea, ajatus ja pohjimmaiset aistimukset nousevat aina itsestä ja omista kokemuksista, runon muodossa ja kerronnassa niihin kutoutuu kuitenkin paljon fiktiivistä ainesta. Runojen totuus on kuitenkin aina runoilijan oma totuus, jota aistimukset, kuvat ja symbolit kantavat ja palvelevat.

Kokoelman kansikuva ja kirjan nimi herättävät niin ikään kysymyksiä: ainakin minulle kupruilu-sana sinkauttaa päähän liudan mielikuvia ja tuottaa lisää tulkintakehyksiä kokoelman runojen avautumiselle. Miten Marita siis päädyit juuri niihin?

Kerrostalo, tutun minä-metaforan ohella, merkitsee Maritalle myös muuta: se on näyttämö jossa ihmiset ja elämät kohtaavat ja - ohittavat toisensa. Se on tuhansien tarinoiden ohella myös paikka jossa runoilija kertoo valtaosan elämästään asuneensa – suuremmin viihtymättä. Kerrostaloa kuvaavaan kansikuvaan Marita kertoo olevansa tyytyväinen; siinähän kupruileva kerrostalo kasvaa lehtevästä puusta, siis elämä itse kasvaa ja kasvattaa kupruilevia kerrostaloja.

Lisäkierteitä tulkintakehyksille syntyy itselläni myös alkulehden dedikaatiosta, jossa Marita omistaa runokokoelmansa kaikille maailman pihoille. Kirjan nimi ja omistuskirjoitus saavat lähilukijan älynystyrät ja kehonvärinät kummastelemaan asioiden yhteyttä. Runot itsessään onneksi avaavat mysteeriä; piha, luonto ja kasvit ovat monen runon keskeistä kuvastoa – jopa siinä määrin että ne kasvavat runojen päähenkilöiksi, tunteiksi ja paikoiksi joista elämä rakentuu.

…Taitan juhannusruusun. Piikki tunkeutuu sormeeni.

Juhannusruusun tuoksu. Sen, sen haluan takaisin. 

(Katkelma runosta Päiväkirjan takakannesta)

 

Yleisöstä joku kysyy erinomaisen ja klassisen kysymyksen: Mistä tietää että on ymmärtänyt runon oikein? Kysymys kuvastaa hienosti ihmistä piinaavaa ymmärtämisen pakkoa ja tuntemattomaan heittäytymisen pelkoa. Kysymys ja se miten siihen vastataan on tärkeä: mikäli jatkuvasti toistetaan runouden olevan vaikeaa, siihen aletaan uskoa. Lausahduksesta syntyy helposti itseään ruokkiva kehä, joka johtaa runouden nykyistäkin suurempaan vieroksumiseen ja runoilijoiden toimeentulon kapeutumiseen.

Marita vastaa kysymykseen kauniisti ja viisaasti: Jokainen lukee ja kokee runon oman elämänsä ja kokemustensa kautta. Ymmärtää ei tarvitse – saatikka kaikesta pitää. Runoa kannattaa lukea useamman kerran, tunnustellen, ja poimia kielikuvat, mielikuvat ja tunteet mitkä itseä koskettavat, oikeaa ja väärää lukutapaa ei ole.

Yleisössä aihe virittää vilkkaan ja helpottuneen keskustelun. Runouden ”oikeinymmärtämisen” rinnalle nostetaan mm. kuvataide ja teatteritaide, jokainenhan kokee ja näkee teokset omalla tavallaan. Ja kaikessa taiteessa ymmärtämisen tapa myös vaihtelee iän, tilanteen ja elämänkokemusten mukaan. Kaikki runot eivät voi koskettaa. Kannattaa keskittyä niihin mitkä resonoivat itsessä ja kannattaa lukea runoa useamman kerran. Niin runoudelle – ja itselle – voi antaa mahdollisuuden.

Keskusteluilta päättyy kuten alkoikin; kiitoksiin, maljoihin ja uuden taidemaailmaan astuneen runoilijan signeeraustoimiin. Onnellisena ja hämmentyneenä Marita asettelee itsensä ja kynänsä tukevasti paikalleen minun toivottaessani hänelle merkityksellistä ja menestyvää polkua runojen maailmassa seuraavin säkein:

                      Nouseva aurinko on lipas.

                      Poimin iloisia kokemuksia,

                      kun istun junaan.

Tältä matkalta en hevin laskeudu pois...

(Katkelma runosta Kevyet matkatavarat)

 

Artikkelin kirjoittaja, tilaisuudessa haastattelijana ja keskusteluttajana toiminut Anne Vuori-Kemilä.

Marita Timonen. Kupruileva kerrostalo. Basam Books, 2025. Kirja on saatavilla mm. Basam Booksin verkkokaupasta.